Puun takaa Tappion voi aina kääntää pahemmaksi. Valintakysymys.

Romahdus syntyy kasvusta, järjestyksestä ja kitkasta

Seuraavassa kuvaan systeemi- ja kompleksisuusteorioihin liittyvien tutkimuksen kautta yhteiskuntien romahdukseen liittyviä lainalaisuuksia. Esitän, että Suomi muiden teollistuneiden ja kehittyneiden maiden myötä on näiden lainalaisuuksien kautta matkalla kohti epäsuotuisaa yhteiskunnallista tilamuutosta, mitä myös ”romahdukseksi” voidaan kutsua.

 

Luonnollinen järjestelmä

Yhdysvaltalaisen hiukkasfysiikan professori Geoffrey Westin biologisten järjestelmien kokoon liittyvä matemaattinen tutkimus ja kompleksisuusteorian soveltaminen osoittaa, että kaikki eläimet noudattavat erästä potenssilakia. Oli kyse sitten pienestä päästäisestä tai suuresta sinivalaasta, niiden aineenvaihduntaan perustuva kokonaisenergiankulutus on verrannollinen massaan, ja tämä suhdeluku tai kerroin on aina pienempi kuin yksi. Toisin sanoen mitä suurempi eläin on, sitä tehokkaampi on sen kokonaisenergiatalous. Tämä kasvun luoma etu pätee kunkin eläinlajin kohdalla kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti, eli jokaisen lajin kohdalla voidaan puhua jostain optimista, mikä puolestaan riippuu hyvin monista eri tekijöistä (kuten eläimen ravinnosta ja ravinnonhankintakeinoista, ympäristön luonteesta yms.). Käytännössä jokaisen eläimen kasvukäyrä noudattaa sigmoidista käyrää, eli sen elämän (yleensä) alkuvaiheessa kasvu on lähes eksponentiaalista, mutta vähitellen kasvu hidastuu ja lopulta aikuisuuden myötä pysähtyy. Kasvulla on siis rajat.

Professori West havaitsi, että kaikkien organismien kasvuun, kokoon ja kulutukseen liittyviä ilmiöitä säätelee joukko yleisiä lainalaisuuksia, jotka voidaan pelkistää laskennallisiksi yhtälöiksi. Esimerkiksi jos organismin koko (massa eli m) kasvaa, sen aineenvaihdunnallinen tappio vähenee lausekkeen m potenssiin -1/4 mukaan, samalla kun sen elinajanodote kasvaa lausekkeen m potenssiin 1/4 mukaan. Luku neljä näiden lausekkeiden potenssissa on luku, joka saadaan lisäämällä kolme tuttua ulottuvuutta neljänteen (ja monelle ehkä hieman oudompaan) fraktaaliulottuvuuteen[1]. Tämä johtuu siitä, että kaikki elävät järjestelmät – kuten hermosto, verisuonisto, puun oksisto tai termiittikeon käytävät – ovat fraktaalinkaltaisia olemukseltaan. Toisin sanoen ne kätkevät sisäänsä mittakaavassa pienempiä alijärjestelmiä, jotka noudattavat samaa fraktaaliluonnetta, samalla kun ne ovat osa jotain laajempaa samankaltaista fraktaalia. Missä hyvänsä fraktaalijärjestelmässä onkin näin muodoin neljä vapaata suuntaa; ylös/alas, oikealle/vasemmalle, eteenpäin/taaksepäin, sekä ennen kaikkea tarkennus sisäänpäin/suurennus ulospäin.

 

Kaupungit ja muut ihmisjärjestelmät

Professori West tutki lopulta myös kaupunkeja. Hän totesi niiden noudattavan elävien olentojen tavoin potenssilakeja, joiden mukaisesti kaupungit kerryttävät itselleen etuja sitä enemmän mitä suuremmaksi ne kasvavat. West huomasi kuitenkin kaksi tärkeää eroa elävien organismien ja kaupunkien välillä. Eläinlajin kasvaessa sen metabolia ja syke hidastuu, samalla kun sen elinajanodote kasvaa, kun taas kaupunkien kohdalla kasvava koko aiheuttaa suurempaa resurssien kulutusta suhteutettuna saavutettavaan hyöty-yksikköön. Tämän myötä elämäntahti ja kulutus ovat suuremmissa kaupungeissa eksponentiaalisesti kiivaampia kuin pienemmissä. Pysyäkseen alati kasvavan yhteiskunnallis-taloudellisen järjestelmän (eli esimerkkitapauksessamme kaupungin) kiihtyvän aineenvaihdunnan perässä, pitää yhteiskunnallis-taloudellisen sydämensykkeenkin kiihtyä. Toinen merkittävä ero organismien ja kaupunkien välillä oli, että kaupungeilla ei kokonsa puolesta ole mitään selkeää ihanteellista ylärajaa, eli ne voivat noudattaa hillitöntä, supereksponentiaalista kasvukäyrää hyvin pitkään.

Yhdessä nämä piirteet tarkoittavat, että erilaisten yhteiskunnallisten murrosten myötä kaiken aikaa kasvavien kaupunkien tulee vähitellen elää ”rajattoman nopeasti” ylläpitääkseen homeostaattisen eli sisällään vallitsevan systeemisen tasapainotilan. Ympäristö ja luonto eivät kuitenkaan mahdollista tällaisen kuvitteellisen yhteiskunnallis-taloudellisen ”singulariteetin” saavuttamista, joten liian suuriksi kasvaneet kaupungit yksinkertaisesti romahtavat omaan mahdottomuuteensa.

Yhteenvetona voimme todeta, että yhteiskunnallis-taloudelliset järjestelmät eivät systeemisessä mielessä ole kestäviä verrattuna luonnollisiin, biologisiin ja anarkistisiin järjestelmiin, joiden toimintaa rajoittaa kasvu tiettyyn optimikokoon ja siten aktiiviseen tasapainoon.  Tämä ero luonnon ja ihmisrakenteisen todellisuuden välillä voidaan esittää seuraavin yksinkertaisin lausekkein, hyödyntämällä muuttujaa beeta (β):

- biologiassa β < 1, mistä seuraa rajattu kasvu
- yhteiskunnassa ja taloudessa β > 1, mistä seuraa räjähdysmäinen kasvu ja romahdus

Järjestelmänä kaupungeilla on luonnon tavoin fraktaaliluonnetta, sillä kaupunkien osat muistuttavat kokonaisuutta, ja ne taas ovat osa laajempaa ihmisjärjestelmien globaalia verkkoa. Erotuksena ihmisestä riippumattomiin, anarkistisiin ja itsejärjestäytyviin luonnonjärjestelmiin kaupungit ovat kuitenkin hierarkkisesti ja jäykästi toimivia. Kaupungeissa ihmisten elämä jakaantuu esimerkiksi materiaalisen vaurauden, syntyperän, työn tai jonkin muun tekijän mukaan omiin luokkiinsa ja omille alueilleen, samalla kun kaikkea toimintaa säätelevät muodolliset lait ja rajoitukset, joita valvoo ja vahvistaa alati paisuva byrokratia, pakkovallan instituutiot, keskusjohto jne. Nämä sisäiset toiminnot ja alijärjestelmät rasittavat kokonaisuutta sitä enemmän mitä suuremmaksi kaupunki kasvaa, jolloin suuruuden ekonomia vaatii alati kiihtyvää resurssien hankintaa ja kulutusta. Jossain vaiheessa vauhti on liikaa ja järjestelmä kokee rajun tilamuutoksen, eli romahtaa osittain tai kokonaan.

 

Senecavaikutus

Yllä hahmoteltua yhteiskunnan ja talouden kammiovärinää ja siitä seuraavaa sydänpysähdystä kuvaa osaltaan systeemiteoreettinen Senecan jyrkänteen käsite. Fysikaalisen kemian professori Ugo Bardi Firenzen yliopistosta kuvailee senecavaikusta, joka ilmentää sitä miksi erilaisten tuotantohuippujen jälkeen ihmisen rakentamien järjestelmien rappeutuminen ja lopulta tuhoutuminen on huomattavasti nopeampaa kuin niiden aikaisempi kasvu ja rakentuminen.

Senecavaikutus nousee esille yhteiskunnallisten romahdusten mahdollisuuksia ja vaikutuksia käsittelevässä tutkimuksessa, ja se korvaa normaalijakauman (eli Gaussin jakauman) symmetrisen muodon kasvukäyrällä, jonka huipun jälkeen edessä onkin äkkisuora jyrkänne alaspäin. Käsitteellä kuvataan järjestelmän ominaispiirteisiin kuuluvaa ”saastetta”, eli järjestelmän luomia ja sitä itseään haittaavia sivutuotteita, sekä järjestelmän ylläpitoon käytettävää energiaa eli sisäistä kitkaa, jotka yhdessä tietyn kynnysarvon ylittyessä ovat osaltaan viemässä järjestelmää kohti dramaattista tilamuutosta.

Voimme tässä kohtaa täydentää aiempaa yhteenvetoamme havainnolla, jonka mukaan yhteiskunnallis-taloudellisten järjestelmien epäsuotuisat tilamuutokset (siis ”romahdukset”) ovat ajan ja kasvun myötä paitsi väistämättömiä, niin yleensä myös hyvin äkillisiä.

 

Johtopäätökset

Ihmisen eräs heikkous saattaa olla liiallinen taipumuksemme hetkellistä tuottoa tavoittelevaan hyperjärjestäytyneeseen ja hierarkkiseen toimintaan, sillä nämä ominaisuudet vaikuttaisivat synnyttävän tehottomia järjestelmiä, jotka on hyvin usein tuomittu kasvamaan liikaa (ja vieläpä jonkun tai jonkin suhteettomalla ja kyseenalaisella kustannuksella), sekä lopulta tuhoutumaan nopeasti. Toisin sanoen mikä hyvänsä ihmisjärjestelmä tarvitsee riittävästi hajautettua itseohjautuvuutta, anarkismia ja resurssien saatavuuteen liittyviä luonnollisia kasvu- ja kehitysrajoja ollakseen pitkällä aikajänteellä kestävä.

Asiaa voidaan katsoa myös siltä kannalta, että vain jokin mikä on ”pystyssä” voi ”romahtaa”. Jos järjestelmä on alun alkaenkin itseohjautuva ja anarkistinen luonteeltaan, ja sen vaihtelevanlaatuiset sisäiset osat ovat vain heikosti, satunnaisesti tai vaihtelevasti kytkeyneet keskenään (toisin sanoen järjestelmä on heterogeeninen ja modulaarinen verrattuna sen vastakohtaan eli homogeeniseen ja vahvasti kytkeytyneeseen järjestelmään), on tuloksena kestävä rakenne. Se sopeuttaa toimintaansa herkästi ja elävästi ilman selkeää hallinto-osaa, ollen eräänlainen yhteiskunnallisen taolaisuuden ilmaisu. Tästä näkökulmasta erilaiset yhteisvaluutta-alueet, vapaakauppasopimukset, liittovaltioprojektit, finanssisektorin konsolidaatio, kuntien pakkoliitokset, hallinnolliset yhtymät ja muu keskittäminen näyttäytyvät hyvin haavoittuvassa ja tulevaisuutemme kannalta epäilyttävässä valossa.

Yleistäen voitaneen sanoa, että yhteiskunnallisten romahdusten siemenet ovat globaalin väestönkasvun ja vallitsevaan talousajatteluun liittyvän kasvupakon myötä erilaisten ihmisjärjestelmien harjoittamassa resurssien suruttomassa kulutuksessa ja sitä kautta näiden järjestelmien hallitsemattomassa kasvussa , sekä järjestelmiemme hierarkisessa rakenteessa ja niiden sisäisessä tehottomuudessa. Oma epävakauttava roolinsa on myös sosiaalisella ja taloudellisella eriarvoisuudella, mitkä historiallisesti ovat luonnehtineet kaikkia mittaviksi kasvaneita ihmisjärjestelmiä.

Erilaiset systeemisiin tilamuutoksiin liittyvät vaikeudet ja haasteet koskevat maapalloistuneiden talous- ja tuotantokytkösten kautta oikeastaan kaikkia maailman maita, mutta kehittyneimmät maat tulevat putoamaan korkeimmalta. Samalla niillä on tuleviin poikkeusoloihin asti ulottuvillaan valtaosa maailman kaikista resursseista, ja siten myös mahdollisuus kehittää omaa ja muiden romahdusresistenssiä materiaalisten ratkaisujen kautta. Tätäkin tärkeämpää olisi kehittyvä tietoisuus edessämme olevista haasteista, sekä vallitsevien asenteiden muutos.

 

 

Lähteet:

Varsinkin professori Westin tutkimusten osalta olen nojautunut miltei sanatarkasti Dmitry Orlovin kirjaan ”The Five Stages of Collapse – Survivor´s Toolkit” (Dmitry Orlov, 2013), ja erityisesti sen sivuihin 133-139. Senecavaikutuksesta voi kiinnostunut lukea lisää nettiartikkelista “The Seneca effect: why decline is faster than growth” (Ugo Bardi, 2011), osoitteessa http://cassandralegacy.blogspot.fi/2011/08/seneca-effect-origins-of-collapse.html

 

 

[1] Fraktaalille eli Hausdorffin dimensiolle (eli suomeksi murtomuodolle) ei ole täsmällistä määritelmää, mutta erään luokituksen mukaan se on joukko, jonka fraktaaliulottuvuus on erisuuri kuin joukon topologinen ulottuvuus. Se on joka tapauksessa joukko, joka on itsesimilaarinen, eli joukko näyttää samalta tai samankaltaiselta, katsoi sitä millä suurennoksella tahansa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän timoalivehmas kuva
Timo Ali-Vehmas

Erinomaista havainnointia ja pohdintaa. Tiedät varmaan myös miten Jared Diamond tarkastellut samoja asioita erilaisissa ihmisyhteisöjen tilanteissa. Osa romahduksista, kuten Pääsiäissaaren kukoistus tai Grönlannin asutus keski-ajalla päättyivät tuhoon. Samoista lähtökohdista mm. Japanin kulttuuri on selvinnyt kriisien läpi nykyaikaan. Kompleksisysteemien romahdukset ovat, kuten hyvin sanot, systeemien ominaisuuksia, ei siis "kenenkään" syytä. Ja eiväthän nämä romahdukset rajoitu vain ihmisten tekemisiin, romahduksia on tapahtunut aina ja kaikkialla missä jonkin äkillinen resurssien lisääntyminen (löytyminen) on aiheuttanut "rajattoman" kasvun ja johtanut romahdukseen. (ja ihmisen loputon innovaatiokyky tuottaa hetkellisiä uusia "rajattomia" resursseja koko ajan lisää näiden ilmiöiden polttoaineeksi.)

Nyt kun näin on, niin olisikin erittäin tärkeää löytää ajatuksia, jotka johtaisivat rakenteiden muuttamiseen niin, että ainakin fataalisislta romahduksilta voitaisiin välttyä. Schumpeterin luova tuho on positiivinen näkemys romahduksiin. Ei ole tarpeen estää kaikkia romahduksia, ne ovat osa elämää. Mutta globaalin maailman, meidän avaruudessa kelluvan "saaremme" (kuten Pääsiäissaari tai Japani olivat aikoinaan) päätyminen totaaliseen tuhoon jonkin tällaisen romahduksen seurauksena tuskin on kenenkään etu. Siis ei kenenkään.

Suomessa on vallalla "ylikriittisyyden aika". Suomen kuvalehdessä hyvä summaus asiasta. Ylikriittisyyden ja negatiivisuuden ero on pieni (tai onko sitä).

Tämä negatiivisuus on tietenkin hyvin "suomalaista", mekin olemme eläneet omassa "saaressamme", metsässämme vielä vähän aikaa sitten, eristyksissä. Negatiivisuus lienee ensireaktio kompleksien kasvuilmiöiden kritiikissä. Siitä pitäisi päästä yli ja eteenpäin. Uskon, että meidän tavassa ajatella on jotain samaa kuin japanilaisissa ja siksi uskoisin, että meillä voisi olla annettaa, paljonkin tämän kompleksin maailman ohjaamiseksi turvallisten romahdusten systeemiksi.

Uskon, että negatiivisella ylikriittisyydellä ei saa kansanliikettä syntymään. Tarvittaisiin positiivista, eteenpäinkatsovaa kriittisyyttä. Siis tyyliin tarttis tehrä jotain...

Käyttäjän miikavanhapiha kuva
Miika Vanhapiha

Hyvä kommentti, kiitos!

Tuo Schumpeter on minulle tuntematon, joten pitääpä tutustua.

Itsellänikin on ajatuksia positiivisesta romahduksesta, lähinnä sitä kautta että tietyssä mielessä kaikki ihmisyhteisöt ovat kaikkina aikoina aina joko romahtavia tai romahduksesta palautuvia yhteisöjä. Se mikä on "romahdusta" on sopimuksenvarainen asia, ja nämä rajutkin suhdannevaihtelut kuuluvat luontoon. Olisi vain asianmukaista loiventaa sitä pahinta kärsimystä kun siihen kerran on mahdollisuuksia...

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Jos yhteisöt ovat joko romahtamassa tai palautumassa romahduksesta niin mikä on se tekijä yhteisössä joka saa tämän syklin aikaiseksi joka unohtaa kerta toisensa jälkeen edellisen romahdukseen vievät tekijät?

Kirjoitin joskus blogin asiasta ja mielestäni tekijänä on käsitteiden sisällöt vai pitäisikö sanoa niiden irrallisuus ja muuttuminen kuin ne olisivat itsenäisesti riippumattomina olemassa.

http://velluheino.puheenvuoro.uusisuomi.fi/67596-r...

Toimituksen poiminnat