Puun takaa Tappion voi aina kääntää pahemmaksi. Valintakysymys.

Romahdus pelastaa?

Liiketaloudellisia voittoja hakeva taloudellinen yhdentyminen etenee voimakkaasti kaikkialla maailmassa. Kansainväliset yritysryppäät, sijoitusyhtiöt, sekä niitä rahoittavat ja vakuuttavat finanssilaitokset ovat yhä suurempia toimijoita, ja niitä on pelikentällä yhä vähemmän. Kyse on vallitsevaan talousjärjestelmäämme liittyvästä loogisesta konsolidaatiokehityksestä. Sääntelyn ollessa olematonta pääoma ja toimintaedellytykset keskittyvät yhä harvempien käsiin. Lisäksi työ menee sinne missä se kulloinkin on halvinta, samalla kun erilaisilla finanssi-instrumenteilla haetaan pidäkkeettömiä spekulointimahdollisuuksia. Yksityiset voimat haastavat kansalliset rakenteet kaikkialla.

Kansainvälinen kilpailu vähenevistä luonnonvaroista ja vaikutusvallasta on niin kutsutun talouskasvun edellytys toisille, mutta merkitsee aina ympäristötuhoa tai pitkäkestoista kuormitusta eri resurssien käyttöönottoalueilla. Usein tähän liittyy myös sosiaalisen todellisuuden rankka pirstaloituminen, joka ajaa paikallisyhteisöt varsinkin köyhemmissä maissa ja alkuperäiskansojen keskuudessa epätoivon partaalle. Toimintaa sanotaan "kehitykseksi", ja sitä saatetaan perustella elintasoon liittyvillä myönteisillä vaikutuksilla. Nämä edut eivät kuitenkaan toteudu muualla kuin lahjotun virkamiehistön ja eliitin, sekä suuromistajien keskuudessa. Parhaassa tapauksessa tavalliselle väelle riittää muutamaksi vuodeksi töitä, jotta nämä voivat palkkaorjina antaa oman pienen panoksensa markkinoiden yhteiseen ostovoimaan.

Tällainen "tuhotaloudeksi" nimittämäni liiketoiminta kiilaa kansalaisvaltioiden ja paikallisyhteisöjen itsemääräämisoikeuksien, omavaraisuuden, omaleimaisuuden, sekä sosiaalisten tarpeiden edelle. Se pitää paikallista ja kansainvälistä politiikkaa taskussaan, sekä hakee kaiken aikaa synergiaetuja ja kasvun mahdollisuuksia, uusia markkinoita ja lisäarvoa, tehokkuutta ja toimintavarmuutta, sekä ennen kaikkea vapaampia toimintaedellytyksiä. Tuhotalous pyrkii sitouttamaan valtiollisen päätöksenteon puolelleen, kutsuen omaa vapauttaan meidän kaikkien vapaudeksi. Tähän vapauden harhaan liittyvät erilaiset vapaakauppasopimukset investointisuojalausekkeineen, rahan ja työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen tähtäävät yhteistalousalueet jne. Käytännössä nämä vapausprojektit ovat kuitenkin etupiirien ja markkinoiden jakamista suuryritysten ja joidenkin suurvaltojen nimeen, ylikansallisuuden varmistelua, sekä entistä laajempien ihmisryhmien entistä tehokkaampaan valvontaan sopivien olosuhteiden ja infrastruktuurin luomista. Samanaikaisesti tuhotalous asettaa valtiolliset rippeet keskinäisen verokilpailun kurimukseen, pyrkien myös kyseenalaistamaan ja sanktioimaan kaikki yritykset ylläpitää kansallista lainsäädäntöä paikallisen ympäristön, paikallisen verotuksen ja paikallisten työläisten puolesta. Sosiaaliturvaan ja julkishyödykkeisiin ei ole pian enää varaa, määräävien markkina-asemien väärinkäytökset ovat tavallista liiketoimintaa, ja ympäristöasioiden jo entuudestaan hatara hoito taannutetaan tuhotalouden sievisteleväksi viherpesuksi ...jos sitäkään.

Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus eli NAFTA vuodelta 1994 (engl. North American Free Trade Agreement), ehdotettu Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin välinen transatlanttinen vapaakauppasopimus TTIP (engl. Transatlantic Trade and Investment Partnership), sekä edelleen laajeneva Tyynenmeren vapaakauppasopimus TPP (engl. Trans-Pacific Partnership) lisäävät kaikki suuyhtiöiden valta-asemaa. NAFTAn tarjoaman esimerkin perusteella näihin sopimuksiin liittyy aina alueellisen omavaraisuuden mittavaa tuhoutumista ja sanoinkuvaamatonta inhimillistä kärsimystä, sekä paikallisen ympäristölainsäädännön välitöntä purkua. Tyynenmeren vapaakauppasopimuksessa ovat erityistä huomiota herättäneet kasvi- ja eläinlajien sekä niiden geneettisen muokkaamisoikeuden patentoitavuus, patenttioikeuksien keinotekoinen jatkaminen erityisesti lääketeollisuuden piirissä, Yhdysvaltain tekijänoikeuslainsäädännön ulottaminen muualle maailmaan, sekä internet-palveluntarjoajien tekeminen vastuullisiksi heidän verkoissaan tehdyistä tekijänoikeusrikkomuksista. Transatlanttisessa sopimuksessa taas keskustelua ovat herättäneet erityisesti investointisuoja ja yksityiset "markkinatuomioistuimet". Ei mikään ihme, että vapaakauppasopimuksia valmistellaan salassa, eikä niistä tiedoteta avoimesti missään.

Jo mainittujen vapaakauppasopimusten lisäksi maailmassa on runsain mitoin muita monen- ja kahdenkeskisiä kauppasopimuksia, yhteistalousalueita, puolustusliittoja jne. Euroopan unioni tai NATO ovat tästä hyviä esimerkkejä. Kilpailun kovetessa on havaittavissa, että yhdentymiskehitys kiihtyy entisestään, mikä tarjoaa kansallisen turvallisuuden ja geopoliittisen aseman varmistelun siivellä (tai niiden tekosyyllä) suuryrityksille ennennäkemättömän mahdollisuuden lisätä omaa valtaansa ja riippumattomuuttaan. Elämmekin historiallisesti merkittävää aikaa. Samaan aikaan kun maailman materiaaliset resurssit ovat hupenemassa ja sitä kautta maailmanlaajuinen tuotanto supistumassa, on markkinaliberalismi saavuttamassa järisyttävät mittasuhteet. Pitänee palata kolonialismin aikakauteen, jotta vastaan tulee yhtä häikäilemätöntä ryöstötaloudeksi laskettavaa toimintaa kuin nykyään. Erona menneeseen ovat kuitenkin resurssien nykyinen vähyys, maapallon suuri väkimäärä, sekä teknologian taso. Tämän myötä kansainvälinen kilpailu niin valtioiden kuin yritystenkin taholta on entistä epätoivoisempaa. Yksityiset valtakeskittymät toimivat tässä kilpajuoksussa keihäänkärkinä, kun taas valtioiden rooliksi jää tappioiden sosialisointi, vapaiksi väitettyjen tuhomarkkinoiden ylläpito pakkotalouden keinoin, sekä historistisen elementin liittäminen kokonaisuuteen. Erityisesti energiasektorilla ja työvoiman saatavuuden osalta fasistiset voimat tulevat yhdentymään nopeasti, muodostaen julkistalouden ja suuryrittämisen välille irvokkaita sidonnaisuuksia. Heikon valtiokehityksen maissa jäljelle jää lopulta vastikkeeton korporaatiokansalaisuus, kun taas vauraammissa maissa väki jakaantuu eliittiin ja palkkaorjiin.

Nykyajan huutoon vastataan monin eri tavoin. Kaikki suurvallat, valtioliitot, yhteistalousalueet ja puolustusliitot ovat asemoimassa itseään mahdollisimman vahvasti ennen resurssikilpailun kuumempia vaiheita. Esimerkiksi Venäjän federaation vast´ikään perustama Euraasian liitto tulee toimimaan vastapainona EU:lle ja NATOlle, yhdistäen alkuun vanhoja IVY-maita, mutta johtaen aikaa myöten pidemmälle. Myös Venäjän ja Kiinan väliset kahdenkeskiset energiakaupat ovat merkittäviä strategisia toimia. Toisaalla mm. Puolan ehdottama eurooppalainen energiaunioni, tai jo käytössä oleva keskitetty eurooppalainen uraaninhankintamekanismi ajavat samaa asiaa; erilaisten resurssiuhkien säätelemää itsensäasemointia globaaleilla markkinoilla.

Yllä kuvaamani laaja-alainen yhdentyminen on aikaa myöten johtanut paikallisuuden vakavaan ja monitahoiseen kriisiin, sekä ihmisten kokemaan kansallisen identiteetin katoamisuhkaan. Näin muodoin viime vuosina on käynnistynyt kaiken keskittymiselle rinnakkainen kehityskulku, joka korostaa historiallisten kansallisuuksien asemaa, etnistä identiteettiä, sekä alueellisten ja paikallisten kulttuurien merkittävyyttä. Joiltakin osin tämä kehitys on kyetty valjastamaan osaksi yhdentymisvimmaa, kuten vaikkapa panslavistinen liike isovenäläisellä intressialueella osoittaa. Useimmiten nämä liikkeet ovat kuitenkin hyvin yhdentymiskriittisiä, kuten Euroopan unionin alueella tai vaikkapa Kiinassa on paikoin havaittu. Parhaassa tapauksessa kyse on kulttuurin säilymiseen tähtäävästä yhteiskuntakriittisestä kansanliikkeestä, joka pyrkii pitämään itsellään palasen omavaraisuutta ja alkuperäisyyttä. Pahimmillaan kyse on äärinationalistisesta hurmoshengestä, joka herättelee vanhoja ja pitkälti kuvitteellisia vastakkainasetteluja. Joka tapauksessa kyse on ajastamme, jossa yhdistyvät ylikansallinen tuhotalouden agenda ja paikallisuuden vastaisku. On syytä kysyä, piilevätkö menestyksen avaimet kummassakaan? Toisaalta kolmatta vaihtoehtoa eli talousdemokratian ja sosiaalisen oikeudenmukaisen nimeen tapahtuvaa rauhanomaista yhdentymistä ei ole näköpiirissä. Tämän vuoksi jäljelle jäävät geopoliittisesta vaikutusvallasta kilpailevat laajat pakkotalousalueet ihmisoikeusongelmineen, sekä tälle antagonistisesti itsensä asemoinut separatistinen kansalaisliikehdintä ja vallankumoustoiminta, jotka virallisessa katsantokannassa ymmärretään lähinnä terrorismiksi. Lopultakin kyse on semantiikasta, sillä laajamittaisinta terroria tulevat harjoittamaan nimenomaan tulevaisuuden talouspoliittiset suuryksiköt omilla valta-alueillaan. Heikoimpaan asemaan jäävät kolmannen maailman köyhät ja valtiorajansa kadottaneet tuhoalueet, jotka ymmärretään vain resurssiaittoina, sotatoimien harjoitusalueina, eliitin lomakohteina, sekä ihmiselinten siittoloina.

Olemme palaamassa aikaan, jossa myös suomalais-ugrilainen sukukansa-ajattelu saa avoimesti poliittisia ulottuvuuksia. Venäjällä alkuperäiskulttuureilla on aina ollut heikko ja lähinnä karnevalisoitu seremonia-asema, mutta panslavistisen kiihkomielen, euraasialaisen talousyhdentymisen, sekä otteiden koventumisen myötä sukukansa-asialla alkaa olla yleisempääkin merkitystä. Miten suomalais-ugrilaisten kansojen ja kansansirpaleiden käy öljyä ja maakaasua tuottavassa ja ympäristön sekä perinnekulttuurit ohittavassa Venäjän federaatiossa, joka hakee taas suurvalta-asemaansa, pyrkien samalla erilaisin pakkokeinoin hallinnoimaan sisäistä yhtenäisyyttään? Entä jatkaako Suomi tuttua linjaansa, eikä uskalla avata suutaan tai hoitaa edes kotipesäänsä kuntoon? Ja mitä jos käykin niin, että lännen ja idän välissä me itse vielä tarvitsemme suomalais-ugrilaisuuden selkänojaa? Kuka muu meitä lisäksemme puolustaa jos emme ole aikaisemmin olleet uskaliaasti hereillä? NATOon kuuluva Viro? Näistä monista mieltäni askarruttavista syistä kysyn; kuka perustaisi suomalais-ugrilaisia eri tavoin yhdistävän "Uralin liiton"?

Leimautuisivatko "Uralin liiton" perustajatahot jonkinlaisen ugrimaanisen heimoajattelun änkyräkolleegioksi? Jos leimautuisivat, niin miksi? Miten toiminta muka eroaisi meille suomalaisille huomattavasti vieraammasta yhtenäiseurooppalaisesta propagandasta, isovenäläisestä kiihkosta, amerikkalaisesta maailmanlaajuisen erinomaisuuden kohtalonopista, kiinalaisesta mono- ja monumentaalisuudesta, tai jihadistien rajat ylittävästä panislamilaisuudesta? Ja onko tosiaan niin, että ylipäätään ainoa keino varmistaa jatkuvuudenhallinta on muodostaa yhä suurempia ja ahneempia joukkueita? Tämä psykologisesti ja eettisesti hyvin alkukantainen pudotuspeli johtaa lopulta kahden leirin resurssiköyhään maailmaan, sekä näiden toimijoiden väkivaltaiseen finaaliotteluun. Onkin ehkä niin, että ainoastaan ajoissa tapahtuva maailmanlaajuinen talouskriisi ja valtasuhteiden pirstaloituminen voi meidät siltä pelastaa?

Onko siis väärin pienen ja omintakeisen maan kansalaisena toivoa maailmanlaajuisen sivilisaation romahduksenkaltaista tilamuutosta? Ennen kuin on liian myöhäistä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Eipä itsellä ainakaan ole suurta luottoa ihmisen kykyyn puuttua omaan toimintaansa. Muiden toimintaan puuttumisen mestareita kyllä ollaan.

Minusta hyvä alku olisi pyrkiä elvyttämään luonnonuskoa. Se ei ole niin kaukana menneisyydessä kuin meille on luuloteltu. Se on ainut (minun mieleeni tuleva) keino pistää luomakunnan kruunulle loppu. Muuttua osaksi ympäristöä, kyetä kunnioittavaan dialogiin sen kanssa. Vaikken ole suuri järjestäytyneiden uskontojen fani, olen sitä mieltä että tietty määrä rituaaleja pitää olla, että yhteisöllisyyttä voi syntyä.

En näe, että olisi edes tarvetta ajaa koko roskaa alas. Vain pieni muutos prioriteeteissa voisi tehdä isoa tulosta.

Mutta siihen menee sukupolvia. Sellaista aikaa meillä ei todennäköisesti ole. Mutta itse aion panostaa siihen niin tekemisen kuin ajattelun tasolla.

Ehkä siitä tarttuu jotain kakaroihini.

Käyttäjän miikavanhapiha kuva
Miika Vanhapiha

Hyviä ajatuksia, Antti.

Mielestäni "luonnonusko" (sen tarkemmin ilmiötä tässä määrittelemättä) ja paluu luonnonuskoisen ajattelun äärelle voi aktiivisesti kehittää yksilön ja yhteisön ympäristömoraalia, sekä vahvistaa ihmisen sosiaalista myötätuntoa. Tätä kautta se voi joillekin meistä olla yksi työkalu (muiden joukossa) kestävämmän jatkuvuudenhallinnan tavoittelussa.

Joitain merkkejä tällaisesta kehityksestä on mielestäni eri puolilla maailmaa nähtävissä. Osa ihmisistä hakeutuu uudelleen perusasioiden äärelle, löytää ehkä toisensa ja itsensä, sekä luonnon itseisarvon. Tämän jälkeen hysteerinen kuluttaminen ja jatkuvan kasvupakon ihanteet näyttäytyvät arveluttavassa valossa.

Toimituksen poiminnat